Opistoblogi: Marraskuu

On marraskuu. Päivä on harmaa. Harmaata harmaampi. Istun sohvassani kuppi kuumaa ja vahvaa kaakaota vieressäni. Neulon. Kärpänen surisee välillä katossa. Muuten on aivan hiljaista. Marraskuu on kuukausi, joka voi tuntua hyvin pitkältä ja harmaalta. Mutta voiko marraskuusta löytyä jotain hyvää? Eilen tein pitkän kävelylenkin kylässäni.

Kuva: Theresa Laurikka

Tallustelin teitä, joita en usein kävele, metsänreunassa, paksussa usvassa. Näin peltoja, metsää, vanhoja taloja ja latoja. Näin ne uusin silmin. Usvalla oli se vaikutus, että kaikki värit tulivat esiin, talojen seinät loistivat keltaisina tai punaisina, ja ladot näyttäytyivät erityisen viehättäviltä. Tämä oli taidetta, elävää taidetta. Ainakin minun mielestäni. Näin kaksi aasia, kun tulin metsästä ulos ja yllätyin. Mutta en nähnyt yhtään ihmistä.

Kuva: Theresa Laurikka

Olin jo melkein unohtanut, että on olemassa muita ihmisiä, kun tyttö myöhemmin pyöräili minua vastaan tiellä. Hän näytti melkein yhtä yllättyneeltä kuin minusta tuntui, kun kohdattiin.

Minä koin tuon usvassa kävelyn niin ihanana, niin kauniina, kun huomasi miten se nosti esiin kaikki marraskuun värit. Kontrasti oli hieno. Ehkä minä sittenkin kestän marraskuuta.

Kuva: Theresa Laurikka

Illalla minulla oli kuoroharjoitukset. Johdan uutta Opistokuoroa, Choralla nimistä kuoroa.

Harjoittelemme tiistai-iltaisin Nikkilässä. Tällä kertaa paikalla oli vain kolme jäsentä, mutta harjoitus oli silti onnistunut. Minä piristyn joka kerta, kun saan tavat näitä kuorolaisia. He ovat iloisia ja huumorintajuisia ja lähtevät mukaan kaikkiin luoviin harjoituksiin. Me nauramme joka kerta, ja joskus joltain saattaa tirahtaa kyynel, kun joku laulu on laulettu sydämen pohjasta täysillä. Päivän usvakokemuksen ja yksinäisyyden jälkeen, tämä oli ihana hetki myös. Ihanaa saada tavata ihmisiä, nauraa, olla sosiaalinen…

Kuva: Theresa Laurikka

Olen niin kiitollinen tästä kuorosta. Kuoro sopii mielestäni hyvin siihen kuvaan mikä minulla on Sipoon Opistosta; luova, iloinen, ennakkoluuloton! Harjoittelemme maskien kanssa, ja minusta tuntuu, että kaikki ovat jotenkin tottuneet tähän. Emme voi tehdä hengitysharjoituksia, ja välillä tuntuu hieman rankalta laulaa, pitää pitää taukoja, mutta muuten laulaminen menee aika hyvin.

Luulen että voimme löytää kauniita asioita tästä pandemia-ajasta, jos haluamme. Se että on päivän yksin, saa kulkea luonnossa, olla hiljaisuudessa, ja että sen jälkeen saa tavata ihmisiä, on omalla kohdallani saanut aikaan kiitollisuuden tunteen sekä yksinäisyydestä että sosiaalisesta elämästä. Kiitollisuus ja ilo, kun saa kohdata ihmisiä, on kasvanut, enkä enää ota ketään itsestäänselvyytenä, ainakin toivon näin. On ihmiset niin mukavia ja arvokkaita!

Olen onnekas. Minulla on mukavat kurssit Opistolla, joita saan ohjata. Kurssi ”Roligt på svenska” (Hauskaa ruotsiksi), jossa leikimme ja pidämme hauskaa ruotsiksi, kaksi kuoro joita saan johtaa, ja laulutunnnit. Kaikilla kursseilla on mukavia ihmisiä, joita on ilo oppia tuntemaan ja opettaa. Yksi oppilaistani ompelee parasta aikaa minun housuni, kun hän huomasi, että sauma vähän repsotti. Minä kun en osaa ommella itse. Miettikää että on näin ystävällisiä ihmisiä.

Lämpimät ja aurinkoiset marraskuun terveiset

Theresa